Olenko elämäni kalkkiviivoilla? Makaan rähmälläni hiilimurskalla – ei se taitaa sittenkin olla kumia. Sama se, sano turkulainen toispuol jokke, ku stadilaisen tapas. Suomen maaseutu tyhjenee. Pian murteet ovat muisto vain. Kaikki tunkevat kasvukeskuksiin. Jopa klaukkalalaiset laukkaavat peltiratsuillaan metron varteen Isoon Omenaan tai Rediin,. Onhan se kumma sano humma, jos ei ole oikea osoite.
Luin tänään Hesarista, että liityntäparkkipaikkoja ei metroasemille montaa tule ja Espooseenkin vähemmän kuin Helsinkiin. Jos ei olis niin pimeää niin näkis, että oma apu paras apu. Ei kai kukaan työsuhde teslailija kotoaan töihin kävellen lähde; varsinkin jos ei asemilla ole latauspisteitä saati parkkitilaa ökyilijöille.
Ei ole montaa vuotta siitä, kun kampanjoitiin kivijalkaliikkeiden puolesta. Nyt keskitetään palvelut julkisen liikenteen solmukohtiin. Torneja nousee taajaan tahtiin. Katselet siinä sitten vastapäätä seisovan betonikolossin ikkunamerta.
Toinen lempiaihe lehdistöllä on ollut ikäihmiset, jotka ovat eläkkeellä. "Ettäs kehtaavat" elääkin työssäkäyvien kustannuksella. Antakaa vaan 16-vuotiaille äänioikeus ja ottakaa vanhuksilta pois, niin ikäpyramidikin tervehtyy. Piikki lihaan kaikille kynnyksissä kompuroiville, että pääsevät pois jaloista.
Tutkimusten mukaan köyhällä ei ole varaa edes kuolla armollisesti. Palvelut kun toistaiseksi ovat lentomatkan takana. Maalinauha häämöttää. Dopingia on otettu. Sinne se hämärtyy tulevaisuus. Korjatkaa raato radalta.
No olipas positiivinen loppu. Mihin on hoppu eläkeläisellä. Aurinko pilkottaa ja paljastaa pölyn. Kohta imuri huutaa keskellä rockin mölyn. Kirjoitan - siis olen.